Suomessa ympäristötaide käsitteenä vakiintui 1990- luvun alkupuolella ja yhteisötaide-käsite tuli Suomessa tutuksi 1990-luvun loppupuolella. Yhteisöllisestä ympäristötaiteestakin voi puhua. Silloin ainakin minä tarkoitan sillä sellaisia teoksia, jotka syntyvät useiden viranomaistahojen, paikallisten ihmisten ja organisaatioiden kanssa yhteistyössä. Länsiruusu on siitä yksi hyvä esimerkki.
Aloitteen Länsiruusu-teoksen tekemiseen teki alkuvuodesta ekoarki-hanke, jonka koordinaattori Hanna Lilja neuvotteli teospaikoista Vantaan kaupungin viheralueyksikön kanssa. Sieltä tarjottiin useita vaihtoehtoisia paikkoja taiteen tekemiselle. Taiteilijan kannalta ”ekologisesti ja maisemallisesti merkittävä sekä asukkaiden kaikissa kyselyissä arvostama Kormuniitynoja” kuulosti paikalta, joka on jo kyllin hyvä itsessään, eikä tarvitse taiteilijan panosta. Kunto- ja Suunnistajanpolun välisestä viherkaistaleesta kerrottiin mm. näin: tullut runsaasti asukasvalituksia, toivotaan alueen yleisilmeen kohentamista ja jotakin positiivistakin alueelle. Sisäiset kellot alkoivat heti kilkattaa, tuohan se on.
Asukkaat olivat jo valmiiksi reagoineet paikkaan. Tilaus oli jo ikään kuin olemassa. Paljon oli kuitenkin tehtävää ennen kuin asukkaat pääsivät kehiin. Kevättalvella tutustuin Urban II Helsinki-projektissa Taikissa ympäristötaidetta opiskelevaan kanadalaiseen Scott Elliottiin ja houkuttelin hänet yhteistyökumppanikseni. Hänen kanssaan harrastimme ”think thankkeja”, ja kuikuilimme alueella.
Vuoropuhelua oli myös hallinnon suuntaan. Mitkä asiat ovat mahdollisia? Kyseessähän on kuitenkin vilkasliikenteisen tien reunassa oleva alue, liikenneturvallisuus on otettava huomioon, rahaa projektiin niukanlaisesti, millaista elinkaarta teokselle ajatellaan, kenen vastuulle teoksen projektin jälkeinen elämä jää jne. Ratkaistava oli myös kaikki perusasiat: mitä työvälineitä on saatavissa, mitkä pitää ostaa, missä niitä säilytetään, missä käydään vessassa, mistä saadaan vettä…Jos ja kun istutamme ruusuja tai mitä tahansa: miten maamassojen vaihtaminen tapahtuu, mistä saadaan multaa, kuka sitä kuskaa, missä ovat kaapelit, kuka kaivaa kuopat ja mitä kaikki maksaa?
Länsimäkipäivänä annoimme ruusuvauvoja sijaiskoteihin ja jatkoimme suunnittelua pienoismallin avulla yhdessä asukkaiden kanssa. Suunnitelma kypsyi vähitellen: ruusuja ja pajuja. Tässä vaiheessa ajattelimme vielä kasvattaa keltapajusta teoksia, mutta konsultoidessani viheryksikköä, tajusin, että pajut eivät pysty kasvamaan teospaikalla.
Länsiruusu syntyi nopealla aikataululla, eikä alueella ollut tämän tyyppistä tekemisen perinnettä, siksi tiedotus oli projektissa keskeisessä asemassa. Länsimäki on siitä poikkeuksellinen alue, että siellä isoa osaa kiinteistöstä isännöi Länsimäen kiinteistöpalvelu. He tulivat mielellään projektiin mukaan. Yhdellä puhelinsoitolla ja sähköpostin lähettämisellä he tarvittaessa toimittivat tiedotteet alueen kaikkiin rappukäytäviin ja muutenkin avustivat teoksen tekemisen eri vaiheissa. Vantaan kaupungin nettisivuilla kerrottiin myös projektin tapahtumista ja Vantaan Sanomat raportoi kiitettävästi projektin kulusta.
Olin ollut kaukaa viisas pyytäessäni Scottia mukaan projektiin. Hän nimittäin ehdotti blogin perustamista projektille, joka osoittautui monella tapaa merkitykselliseksi työvälineeksi. Sen avulla pystyi tiedottamaan kaikille yhtä aikaa, mitä milloinkin on tapahtumassa, sinne pystyi dokumentoimaan asioita, jotka itsessään herättivät kiinnostusta ja lisäsivät osallistujien määrää. Usealle projektiin osallistuvalle blogista tuli syy opetella internetin käyttö. Vuorovaikutteisuus toteutui niin, että esim. kirjastossa blogia käytiin lukemassa ja sitten työmaalla kommentoitiin siellä olevia asioita. Yhtään kommenttia suoraan blogiin kirjoitettuna ei tullut. Henkilökohtaiseen sähköpostiini sain viestejä projektin ulkopuolisilta ihmisiltä, jotka kertoivat seuraavansa sympaattista tarinaa.
Tässä ensimmäisessä kokeilussa blogin ylläpitäminen vei yllättävän paljon ”ylimääräistä” aikaa, johon en ollut kunnolla osannut varautua. Haaveilen siitä, että seuraavassa projektissani työmaalla on kannettava, nettiyhteyksin varustettu tietokone , jonne pystymme yhdessä osallistujien kanssa tuottamaan materiaalin työpäivän aikana.
Kesäkuun alussa olimme päätyneet ratkaisuun, että teemme väliaikaisen teoksen keväällä tienvarsilta poistetuista pajuista, istutamme ruusutarhan ja hyödynnämme paikalla jo kasvavia kasveja osana teosta. Jatkoimme vielä teoksen tarkempaa suunnittelua paikan päällä järjestämällä raivaustalkoot. Tässä tilaisuudessa minua ilahdutti erityisesti nuorten poikien vakavamielinen suhtautuminen tekemiseen.
Varsinaisen ympäristötaideleirin aloitimme Kuntopuistossa 13.6.06. Ja mitä meillä oli: iso risukasa, oksasaksia, narua ja nippusiteitä. Lisäksi tiesimme, että avajaisia vietetään 29.6. illalla. Kysymykset kuuluivat: mitä minun pitää tehdä? Millä tavalla minun pitää tehdä? Vastaukseni oli systemaattisesti: en minä tiedä, ala kokeilla, katso miksikä ne haluaa tulla… En minä osaa. Ehkä et vielä, mutta takaan, että projektin lopussa osaat opettaa tekemistä jo muillekin.
Alussa tekemiseen liittyi masentavia asioita. Se mitä tänään tehtiin, oli yön aikana rikottu ja saimme aloittaa uuden päivän aina nollasta. Mutta emme lannistuneet. Käännekohta tapahtui yhden viikonlopun aikana. Tein julisteen, jossa kerroin, että viereisessä kassissa on työvälineitä ja pyysin omatoimirakentelijoita osallistumaan tekemiseen. Työvälineet varastettiin, mutta teoksia ei enää rikottu. Saimme jopa epäsuoran anteeksipyynnön yleensä kauempana pysytteleviltä, mäyräkoiria kantavilta nuorilta, kun he ohi kulkiessaan kävivät kyselemässä tekemisistämme.
Rikkomisesta oli jotain hyötyäkin. Se kasvatti ryhmän taitoja, jokaisen uudelleenrakentamisen jälkeen teokset olivat laadullisesti parempia, eikä meidän tarvinnut miettiä, mitä tehdä alkupäässä projektia syntyneille kokeellisille ”turauksille”.
Projektin aikana syntyi aikaisemmin toisilleen tuntemattomista, eri-ikäisistä ja erilaista sosioekonomisista asemista tulevista ihmisistä tekemisen ydinjoukko, joka yhdessä kantoi vastuun teoksen onnistumisesta. Sama porukka huolsi teosta kesän aikana ja syksyllä toimitti väliaikaiseksi tarkoitetut osat hakkeeksi; takaisin osaksi luonnon kiertokulkua. He istuttivat uudet ruusut paahteisen kesän aikana kuolleiden tilalle ja piilottivat kukkasipuleita multaan. Odotettavissa on siis väriloistoa tulevina vuosina.
Tuo aikaisemmin kuvailemani keskustelun kulku näyttää liittyvän kaikkiin vetämiini projekteihin. Ja joka ikinen kerta tapahtuu jotain ihmeellistä, jota en koskaan lakkaa hämmästelemästä: avajaisia todellakin vietetään, teos on valmis, osallistujat esittelevät ylpeänä teosta avajaisvieraille asiantuntijoina ja alun tekemiseen liittynyt hämmennys on unohtunut.
Näissä avajaisissa jotkut aikaisemmat projektini olivat läsnä. Trumpetistina oli Mauri Tahvanainen, joka oli tuonut mukanaan avajaisiin muitakin pihlajistolaisia asukasaktiiveja. Aarteenetsijäntieltä oli porukkaa. Länsimäkeläisiä oli runsaasti paikalla. Yhteisiä keskusteluja käytiin. Keskustelut vahvistivat ihmisten uskoa siihen, että yhdessä tekemällä omaa asuinaluetta voi muuttaa viihtyisämmäksi. Sivutuotteena tapahtuu asioita, jotka ovat elämässä analogisia risukasan metamorfoosille.
Ritva Harle 1.11.06
Ps. Kevään kukkaloistoa odotellessa tällä voi käydä muistelemassa menneen kesän lämpöä ja valoa.